...omistamansa Luukin kartanon

Hän seisoi alastomana suihkussa ja kykeni vaivoin erottamaan edessään heiluvat kasvot, olivatko ne edes ihmisen, miehen vai naisen? Hän yritti tarttua tätä kaksin käsin tuosta kaulasta, joka lähti hevosen päästä alaspäin mutta samassa häneen tartuttiin voimakkaasti takaapäin ja hän liukastui valkealle kaakelilattialle. Perkele, saatana, vittu, tapan teidät kaikki. Samassa pärähti jossain kello soimaan, ääni tuli kuin jostain tynnyristä, kasvot tulivat aivan lähelle ja hokivat jotain – ei ole mitään hätää, ei ole mitään hätää, tulkaa nyt saatana jo laittamaan barbituraatti piikki, tää on vielä ihan sekaisin.
Riuhtomista kesti ja kesti, kunnes joka raajassa oli joku kiinni ja silloin hän hellitti mutta samassa ponnisti voimansa äärimmilleen ja taipui kaarelle, jolloin toinen jalka vapautui, silloin lähti potku ja shakkinaamasta purskahti jotain punaista ja kuului huutoa. Hän heilutti persettään kaikenvoimin, jottei siihen olisi saatu piikkiä mutta tottunut hoitaja tökkäsi sen reiden sivulle ja toisen piikin toisen reiden sivulle. Vielä nahkaremmejä laitettaessa hän riuhtoi mutta sitten hellitti ja alkoi puhumattomaksi ja tajukin kangerteli. Kuutionaamat katselivat, joillain luurankohampaat irvessä ja suut täynnä multaa jossa oli matoja. Hän sulki silmänsä, saatanan pilaajat, saatanan pilaajat. Olette pilanneet kaiken, elämäni, se on minun elämäni vaikka olisi kuinka pirstaleina.
tku tuli varoittamatta ja hän tunsi kuinka psykoosi hetkittäin hellitti, äänet vain korvissa huusivat, se oli sellaista epämääräistä huutoa, satoja erilaisia ääniä, huutoja, kiroilua, naurua, ivaa. Ovi kolahti kiinni ja hän jäi yksin huoneeseen, yläpuolellaan tumma hahmo tikari osoittaen suoraan hänen rintaansa. Hän sulki silmänsä ja piti niitä kiinni ja päätti ettei avaa niitä enää koskaan, hän ei halua nähdä ketään enää koskaan. Ei ketään, missään, milloinkaan. Jättäkää rauhaan hän huusi ja riuhtoi ja nukahti.
Hän heräsi ja katsoi valkeaan kattoon, tikarimies oli poissa, ei kuulunut mitään. Sitten joku rapisteli oven takana, hän sulki silmänsä heti, sitten ovi laitettiin hiljaa kiinni. Katosta hän näki itsensä makaamassa, surkeana, ruhjottuna, täysin mitättömänä ja häntä kävi itseään sääliksi. Hän risti kätensä ja pyysi armoa tuolle joka tuolla alahaalla on. Jeesus, jos olet olemassa niin auta. Samassa hän tunsi lämpimän kosketuksen kädessään Jeesus hiveli ja silitteli hänen kättään puhuen rauhallisella naisen äänellä. Hän vaipui ja kyynel vierähti silmäkulmasta, hän tajusi hoitajan pienen ja lämpimän käden ja tunsi rakkauden. Hän päätti silloin lahjoittaa tuolle ihanalle olennolle suuren mustan jahtialuksensa johon oli kirjoitettu kultakirjaimin hänen nimensä – Af Afengren -Gren ja hopealusikat sekä punaisen Volvo Amazoninsa ja myös omistamansa Luukin kartanon. Ja vielä hän lupasi mielessään, että tuo kypärävalo joka seisoi korkeana pihalla hoikkana mutta pitkänä tulisi vartioimaan tuon enkelin tietä. Muuta hänellä ei ollut antaa.

Hän tajusi näkevänsä hämärästi jotain;
Tummaksi tervattu vene, oli kaatuneena alassuin -näkyi myös toinen vene sinipohjainen ja yläosa vaaleaa puuta – siinä oli ikään kuin mies ja nuori poika, ehkä kymmenen vanha. Pojan käsi viittoili kohti, sitten kääntyi miehen pää ja kohta kääntyi takaisin. Poika sanoi jotain. Siitä ei pystynyt erottamaan sanoja, jotain aivan kuin etäistä kaikua. Hänen oli hyvä olla – näytti, että faija souti ja Ygo-veli oli takatuhdolla – vene liukui kohti kirkasta valoa joka loisti venetaalaan avoimista pariovista. Vielä hän kuuli, kun joku sanoi: ” otan osaa, luulen hänen poistuneen näyttämöltä.” Laineet liplattivat hiljaa veneen kylkiä vasten ja hänen oli rauhallinen ja hyvä olla. Valkeus täytti koko mielen, maailma liukui pois, jos sitä oli ollutkaan.